Matkalla maailmalla kerran: Bolivia

Bolivia ja La Paz. Lensimme neljällä eri lennolla Kansas Citystä La Paziin, Bolivian pääkaupunkiin. Heti kentälle saapuessamme ymmärsimme, että englannin kielellä ei tule tässä maassa selviämään.

Otimme kentältä taxin ja pääsimme melkein hotellillemme saakka sillä jonkinasteinen liikkennöitsijöiden lakko oli tukkinut tiet. Kävelimme sittdn loppumatkan ja 15 minuutin säätämisen jälkeen löysimmekin majapaikkamme.
(Myöhemmin opimme että mielenosoituksissa on tässä maassa aina tapana tukkia tieliikenne)
La Paz on kaoottinen, saastunut, ylikansoitettu ja sijaisee noin 4000 metrin korkeudella, mikä on hieman liikaa tasamaan tallaajille. Vuoristotauti iskikin meihin molempiin ja helpotti vasta lääkkeiden ja kokateen avulla. Lämpötila päivisin oli siinä 20 C° hujakoilla iltaisin oli hyytävän kylmä. Pyörimme kaupungilla sen minkä pystyimme huonosta olostamme johtuen. Pelkkien rappusten nouseminen teki tuskaa, sillä ilma näin ylhäällä on todella ohutta, tilannetta ei myöskään helpoittanut kaupungin ruuhkaisuus ja pakokaasujen määrä. Autoja tuntui olevan joka puolella ja ne kaikki puskivat hirveää mustaa savua pakoputkistaan. Kaiken kaikkiaan meidän mielestä La Paz ei ollut miellyttävä paikka. Näistä syistä johtuen päätimme jo kahden päivän jälkeen suunnata alavammille maille Cochabambaan, missä meillä oli myös suomalaisia tuttuja. Nappasimme kaksikerros bussin läheiseltä asemalta hintaan 30 b$ ( 4 €/hlö) ja lähdimme 6 tunnin ajomatkalle. Bussissa piti olla vessa ja olihan se, mutta pysyvästi lukittuna riippulukolla. Ja lähtihän se bussikin 40 minuuttia myöhässä kun odotettiin että saataisiin lisää matkustajia.

Cochabambassa vietimme vain yhden yön sillä tarkoituksenamme oli suunnata Sucreen kielikurssille. Otimme siis yöbussin ja toivoimme olevamme Sucressa kahdeksan aikaan aamusta, no viideltä saavuimme Sucreen ja käpsyttelimme kaikessa rauhassa hotellillemme ja onneksemme saimme kirjattua itsemme sisälle jo seitsemältä aamulla. Sucressa vierähtikin kielikurssin parissa kolme erittäin intensiivistä viikkoa. Opiskelimme viitenä päivänä viikossa ja neljä tuntia kerrallaan, lisäksi iltaisin ahersimme kotitehtäviä 1- 4 tuntia. Majapaikkamme Villa Oropeza osoittautui erittäin ihanaksi guest houseksi ja kaikilla muillakin vierailla oli sama agenda eli kielen oppiminen. Sucre itsessään oli todella kaunis kaupunki ja nähtävää olisi ollut vaikka kuinka paljon. Koulumme Me Gusta Spanish järjesti monen moista iltaohjelmaa lentopallosta tanssiesityksiin ja illanistujaisiin, joten myös muut opiskelijat tulivat hyvin tutuiksi. Intensiivisten kolmen viikon jälkeen oli aika ottaa pieni tauko opiskelusta ja antaa pienten ylikuormitettujen aivojemme levätä ja lähteä käyttämään kaikkea oppimaamme käytännössä. Käytännön opiskelun aloitimme yhden päivän haikkauksella Sucren lähimaastossa, espanjaa puhuvan oppaan avulla. Puhui hän myös englantia, mutta pääsääntöisesti kommunikoimme espanjaksi.

Juho ahkerana opiskelijana.

Koulun tauko katos.

Todistusten jako.

Seeprat ohjaamassa jalankulkijoita turvallisesti tien yli.

Viemäriverkoston korjaus urakka.

Kanatiski kätevästi risteyksessä.

Vierailulla dinomuseossa.

Aitoja dinojen jalanjälkiä.

Haikkailua Sucren lähimaastossa.

Yksi seitsemästä vesiputouksesta..

Näköalapaikka Sucressa.

Sitten olikin aika lähteä Sucresta ja suuntasimme kaivoskaupunki Potosiin. Potosi oli aika iso ja likainen kaupunki 4000 metrissä Onneksemme olimme tottuneet vähän korkeampiin ilman aloihin Sucressa (2500m)Joten selvisimme vuoristotauditta. Potosissa kävimme tutustumassa paikalliseen kaivokseen, mikä oli avattu jo 1600-luvulla. Osa tunneleista oli myös kyseiseltä aikakaudelta, mikä loi pientä lisäjännitystä niissä kävelemiseen. Nykyisin valtio ei enää tukenut kaivostoimintaa, vaan kaivokset olivat kaivostyöläisten omistuksessa. Sen myös huomasi, ainakin näin täysin ulkopuolisin silmin katsottuna toiminta näytti erittäin kotikutoiselta. Vierailulla kaivokseen piti työläisille myös viedä tuliaisia, kokalehtiä, limsaa, alkoholia, tupakkaa tai tietty dynamiittia. Kaikkia näitä sai näppärästi ostettua läheisestä kaupasta. Pari tuntia kiertelimme kaivoksessa ja katselimme paikkoja, näimme myös yhden työmiehen, jolle annoimme osan eväistä. Olihan se ihan näkemisen arvoinen visiitti, mutta en nyt erikseen enää lähtisi ko. paikkaan.

Kaivos sijaitsi 4300 metrissä.

Kaivostyöläisten varastot.

Sisäänkäynti

Kasvosuoja "suojasi" kaikilta myrkyllisiltä kaasuilta mitä kaivokses oli.

El Tio kaivoksen suojelus setä, mille vietiin röpää, viinaa ja kokalehtiä.

Seuraavana päivänä matkamme jatkui Yuniin mikä toimii lähtöpisteenä kuuluisalle Salar de Uyuinille. Kyseinen kylä oli täysin ylihintainen, ravintolassa ruoka on kallista ja henkilökuntaa ei oikein kiinnosta hommat. Myöskin vaihtorahan saanti takaisin välillä unohtui... Seuraavana päivänä starttasimmekin jo kolmen päivän Salar de Uyuni kierrokselle. Matka seurueemme koostui japanilaisesta pariskunnasta, ranskalaisesta ja kolumbialaisesta taiteiliasta. Kiertelimme Jeepillä ympäriinsä suolatasangon kauniita ja karuja maisemia, sekä väliin pysähtelimme ottamaan kuvia. Onnistuimme näkemään alpakoita, pupumarsukissan ja erilaisia lintuja mm. flamingoja. Parhaimmillaan vieraillimme 5000 metrin korkeudella.

Veturien hautausmaa.

Täälä ajetaan myös osa Dakar rallia.

Keskellä suolatasankoa oli kaktuksia täynnä oleva kukkula.

Suolaukot.

Ritsalla ammunta kisa

Ihanan lämmin kuumalähde, muuten niin kylmänä aamuna.

Ruma yksilö tai poikanen..

Pupumarsukissa

Papukaija kivi.

Palasimme Yuniin kolmen päivän reissusta ja siitä varasimme itsellemme junaliput Vilazoniin Argentiinan rajalle. Koska ostimme lippumme myöhässä, jäljellä oli enää ykkös luokan lippuja, joten jouduimme viettämään yömme vähän leveämmissä ja mukavammissa tuoleissa. Vilazoneta jatkoimme heti aamusta bussilla kohti Tarijaa ja jo 7h.n jälkeen olimmekin perillä. Tarija on Bolivian viinintuotantoalue ja kaupunki poikkeaa aikapaljon muista näkemistämme Bolivian kaupungeista. Korkeutta on enää 1900m ja lämpötilat hipoo 30 astetta. Kävimme myös ohjatulla viinikierroksella, tutustumassa paikallisiin antimiin.

Viinilasi näköalatorni.

Viini kierrokseen kuului myös vierailu paikallisessa viina tehtaassa.

Seuraavana kohteena olisikin La Paz johon saavuimme jälleen lentäen. Samana päivänä jatkoimme myös matkaa kohti Cobakabaanaa ja Titikaka järveä. Minne saavuimme kolmisen tuntia myöhässä, koska mielenosoittajat oli tukkineet tiet. Cobakabaana oli ihan näkemisen arvoinen kylä. Parin päivän jälkeen jatkoimmekin auringon synty sijoille, Isla de Soliin. Majoituimme saaren pohjoispuolelle, mikä oli "vilkasta" etelä saarea rauhallisempi. Päivät kului haikkaillessa ja pääsimme talsimaan aitoa Inkatrailiakin pitkin.